Blogia ei enää päivitetä

Tätä blogia ei enää ylläpidetä. Kiitos kaikille lukijoille, käännös- ja tulkkausalan keskustelu jatkuu muilla foorumeilla.

Mainokset
Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Joukossa viisaus tiivistyy

Kiirehdin heti aluksi vakuuttamaan, että otsikkoni ei ole tippaakaan sarkastinen.

Heinäkuun uutisköyhyydessä on keskusteltu ilahduttavan paljon kääntämisestä. Keskustelu on ollut mielenkiintoista seurattavaa, ja sen polveillessa on esitetty monia tärkeitä näkemyksiä.

Se keskustelun osa, joka on koskenut käännöstieteen opetusta ja käytännössä opittujen taitojen arvostusta, on tuonut mieleeni muutaman vuoden takaa erään toisen ammattikunnan, jonka keskustelua jonkin verran seurasin. Nimittäin, kun hoitotiede alkoi vakiintua omaksi tieteenalakseen, ammatissa toimivat hoitajat vierastivat toimintansa teoretisointia ja lääkärikunta katsoi syrjäkarein, ehkä väheksyenkin, sairaanhoitajien pyrkimyksiä systematisoida monipuolista osaamistaan. Jotkut kokeneet hoitajat tunsivat, ettei heidän osaamistaan enää olisi arvostettu ja loukkaantuneina he kritisoivat tieteellistyvää koulutusta ja hoitotieteen viemistä korkeakouluihin.

Tästä muisteluni ovat edenneet kätilön ammatin kehittymiseen. Aluksi lapsenpäästäjät olivat enemmän tai vähemmän itseoppineita, mutta arvostettuja ja yhteisölleen tuiki tarpeellisia osaajia. Monien vaiheiden kautta heidän koulutuksensa on kehittynyt niin, että nykyisin kätilöt ovat hoitotyön erikoisalan ammattilaisia, joihin luotetaan juuri siksi, että koulutukselle on tietyt yhteiskunnan asettamat vaatimukset.

Edelleen olen miettinyt paljon puhuttua hiljaista tietoa. Monilla työpaikoilla nähdään vaivaa, jotta saataisiin talteen kokemuksen kautta hankittuja taitoja ja etsitään keinoja siirtää niitä uusille työntekijöille. On onnekasta, jos kokenut työntekijä voi työskennellä tuoreiden kollegoidensa rinnalla, niin että nämä oppivat tältä suoraan monimutkaisiakin ratkaisumalleja. Hiljainen tieto on hiljaista siitäkin syystä, että kaikkea osaamaansa tuskin kukaan pystyy pukemaan sanoiksi, vaan tieto ja taito ohjaavat ”selkäytimestä” itse työprosessia, jonka tuloksesta sitten muut tunnistavat ammattilaisen jäljen.

Olen itsekin oppinut korvaamattoman paljon kollegoiltani, sekä minua kokeneemmilta että itseäni nuoremmilta. Yksin työskentelevien pääsy hiljaisen tiedon äärelle saattaa olla työläämpää kuin sille yhä harvenevalle joukolle, jolle on tarjolla työpaikka. Siksi hiljaisen tiedon kokoaminen kirjatiedoksi on entistä tärkeämpää. Eikö tätä tarkoitusta palvele juuri tutkimus ja koulutus?

Korkeakouluissa ja yliopistoissa harjoitettu tutkimushan nimenomaan kokoaa tietoa, systematisoi ja välittää sitä. Se pyrkii muun muassa selvittämään, mistä osaaminen kostuu, mitä ammattilaiset tekevät, miten ja miksi. Opetuksessa tätä koottua ja analysoitua tietoa viedään uusille asiantuntijapolville, jotta heillä olisi paremmat eväät työelämäänsä aloittaessaan. Tottahan silti jää paljon kantapään kautta opittavaa, ja lopullisesti luja ammattitaito syntyy itse tekemällä.

Sekä aluksi mainitsemassani hoitotieteessä että käännöstieteessä koulutuksen kehittyminen on ollut oleellista ammattikuvan vakiintumiselle yhteiskunnassa, professionaalistumiselle. Tutkimuksen ja koulutuksen myötä ammattikunnan asiantuntijuus kehittyy, ja samalla lisääntyy vähitellen myös asiakkaiden ja yleisön ymmärrys laatua kohtaan – ja kyky valita laadun eri asteita. Aikaa myöden päästään toivottavasti myös siihen, että muut ammattiryhmät hyväksyvät meidän tarpeemme laadukkaan työn tuottamiseksi. Tutkimus voi antaa näihin keskusteluihin perusteluja.

Useaan kertaan on todettu, että suomentajiksi, kääntäjiksi ja tulkeiksi tullaan monia eri reittejä. Minusta se on ammattikuntamme rikkaus, enkä suinkaan toivo, että meille kävisi kuten aluksi mainitsemilleni kätilöille, joiden ammatti on – syystäkin – säädellympi. Uskon, että varsinkin niissä käännösalan tehtävissä, joissa luovuus on avainasemassa, tulee aina toimimaan hyvin moninainen joukko taitajia, onneksi.

Juuri siksi, että ammateissamme toimii monista taustoista tulleita ammattilaisia, tutkittavaakin riittää. Käännös- ja tulkkausalan taitajien joukko on niin kirjava, että meillä on mitä parhaat edellytykset saada kootuksi hyvin monipuolista tietoa ammattiemme sisällöistä ja edellytyksistä. Järjestöillä on tärkeä rooli hiljaisen tiedon siirtämisessä vuorovaikutuksen kautta, kun taas korkeakoulut muuntavat sitä tutkimustiedoksi ja välittävät sitä vakuuttavasti eteenpäin.

Otsikkoni ei siis ole tippakaan sarkastinen. Niin monipuolinen joukko kuin kääntäjät ja tulkit ovat, tällä ammattikunnalla on hyvät mahdollisuudet koota sekä kokemuksia että teoreettista tietoa, joiden avulla ammattilaisten itsetuntoa ja asemaa pikku hiljaa parannetaan.

 

Loppukirjoitus

Tämä oli tämän blogin viimeinen kirjoitus. Kiitos kaikille lukijoille ja kommentoijille. Keskustelu kääntämisen ja tulkkauksen kentällä jatkuu, toivottavasti vilkkaana ja alaa eteenpäin vievänä. Erityisesti toivon onnea ja jaksamista alan opettajille ja tutkijoille, sillä he tuottavat sisältöä sammioon, josta kehityksen aineksia ammennetaan.

Kategoria(t): Käännös- ja tulkkausalan koulutus, Kääntäminen ja tulkkaus, Työssä oppiminen | Kommentoi

Tulkki liian paljon vartijana

Sitä kun itse on pitkään ollut alalla, voi erehtyä luulemaan, että muu maailma on kehittynyt oman ammattitaidon ja -kokemuksen myötä. Niin kuin nyt vaikka se, miten tulkin tehtävä ymmärretään. Näinä konferenssitulkkauksen sesonkiaikoina vanhakin asiakas saattaa yllättää. Tulkki huomaa häneen kohdistuvan odotuksia, jotka saavat hänet kiemurtelemaan kiusaantuneena, ei siksi, että hän joutuu epämukavuusalueelle työssään, vaan siksi, että hänet asetetaan rooliin, joka ei ammattitulkille kuulu. Pari tällaista tilannetta on toistunut viime viikkojen aikana sekä omalla kohdallani että kollegoiden työssä. Molemmat liittyvät tulkin rooliin nimenomaan viestin välittäjänä ja rajautuvat tulkin vaitiolovelvollisuuteen, jota tilaaja ei aina tule ottaneeksi huomioon.

”Hyvä, kun olet mukana siellä illallisella, ettei vieraamme tarvitse olla yksin”, toteaa isäntä, joka on tilannut tulkin iltatilaisuuteen, jotta vieras voisi käydä keskustelua pöydässä, käyttää puheenvuoron ja ymmärtää muiden pöytäpuheet. Tulkin otsalle nousee kylmä hiki: nyt pitäisi äkkiä löytää kohtelias tapa kertoa, että tulkki on se puuttuva palanen vieraan ja isäntien tai muiden vieraiden välillä, joka mahdollistaa näiden välisen viestinnän. Vähän kuin kirjekyyhky, joka kantaa viestejä keskustelijalta toiselle. Jos toinen osapuoli puuttuu, tulkilla ei ole välineitä työlleen, eikä hän voi olla se, joka vastaa kysymyksiin isäntäorganisaation muutosaikeista tai henkilöstövaihdoksista. Saattaa toki olla, että tulkilla olisi herkullisiakin juttuja kerrottavanaan, mutta ammattietiikka ei niiden kertomista salli – ehkä toimeksiantajan onneksi. ”Varmaankin voisitte kysyä vieraalta, olisiko hänellä toiveita keskustelukumppaneista. Tulkkaan kyllä mielelläni, kun keskustelette asiasta hänen kanssaan,” sain hätäpäissäni sanotuksi toivoen, etten kuulostaisi liian sarkastiselta tai stressaantuneelta. Tulkkina näen tilanteen siten, että jos isäntä jättää vieraansa tulkin kanssa kahden, isäntä tosiasiassa jättää vieraansa yksin. 

”Sinähän olet saanut näitä puheita paperilla sinne tulkkikoppiin. Saisinko sinulta ne jälkikäteen, että voisin tarkistaa omat muistiinpanoni?” Tuota, et saa. Eihän ole edes varmaa, että puhuja on sanonut kaikkea tai mitään siitä, mitä paperille kirjoitti, ja hänellä on oikeudet viestiinsä, jonka puhui. Niinpä se mikä tulkille annetaan, menee kuin moolokin kitaan: se ei sieltä lähde minnekään. Poikkeuksena on ehkä puheen laatija itse, joka saattaa joskus jostain syystä toivoa paperiversiota takaisin itselleen, ja silloinkin hän saa varautua siihen, että tulkki on raapustanut reunaan merkintöjään oman työnsä helpottamiseksi. 

Tulkit oppivat koulutuksessa ensimmäisten asioiden joukossa vaitiolovelvollisuuden ja puolueettomuuden merkityksen. Ne ovat tulkin työn ehdottomia perusperiaatteita, eikä niistä tingitä. Viesti on aina tulkattavan omaisuutta, kaikissa muodoissaan, ja ammattitulkki kunnioittaa sitä. Oman integriteettinsä lisäksi tulkki joutuu yllättävän usein vaalimaan myös asiakkaidensa oikeuksia.

Muokattu pari tuntia julkaisemisen jälkeen: jokunen kirjoitusvirhe korjattu.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Mihin asiantuntija aikaa tarvitsee?

Kääntämisen ja tulkkauksen kehittyminen omiksi ammateikseen on päässyt siihen asti, että ne yleisesti määritellään monikieliseksi viestinnäksi. Tästä vallinnee melko yleisesti hyväksytty yhteisymmärrys. Sen sijaan näiden ammattien yhteiskunnallinen evoluutio ei ole vielä edennyt vaiheeseen, jossa meillä olisi yhteinen käsitys siitä, mitä onnistunut monikielinen viestintä edellyttää tai miten sen laatua mitataan.

Alan sisällä me korostamme sitä, että kääntäminen ja tulkkaus ovat asiantuntijatyötä. Kääntäjän on osattava hyvin paljon muutakin kuin Office-paketin käyttö ja tulkille yhteiskunnallinen ja kulttuurikoodien osaaminen on yhtä tärkeää kuin erinomainen kielitaito. Onneksi yhä useammat työnantajat ja asiakkaat ovat oivaltaneet, että monikielinen ja –kulttuurinen viestintä vaatii monitahoisten tietojen ja taitojen hallintaa ja kykyä yhdistellä niitä luovasti, omaan asiantuntijan harkintaan nojaten.

Harkinta, se vaatii aikaa ja mielenrauhaa. Jos vaikkapa valtion virkamiehen työtä mitataan vain hänen kirjoittamiensa raporttien määrällä, muttei lainkaan niiden vaatiman taustatyön perusteella, laatu on pahasti vaarassa, koska silloinhan virkamiehen on kirjoitettava työaikana ja tehtävä taustaselvitykset vapaa-ajallaan. Luovan, tieteellisen ja asiantuntijatyön vaatimaa sulattelu- ja levähdysaikaa ei jää silloin ollenkaan. Jos kääntäjän ansio perustuu kylmästi vain tekstin määrään tekstilajista tai kohderyhmästä riippumatta, eikä asioiden selvittelystä tai ammattislangin autenttisuudesta makseta, hänen ei kannata tuhlata aikaansa ajattelemiseen ja kyseisen alan kielenparteen perehtymiseen, vaan mieluummin syöksyä seuraavien tekstimassojen kimppuun. Pilkkuvirheitä tekstiin tuskin jää, mutta tyylilaji voi olla väärä. Asiakasta taas ärsyttää usein enemmän ammattislangin horjuminen kuin oikeakielisyysvirheet.

Laadukas tulkkaus ei myöskään synny ainoastaan tulkkaushetkellä. Koulutus antaa perusvalmiudet ja työ on erinomainen opettaja, mutta mistä tulkki nappaa termit ja viestin muotoilemisessa tarvittavan erikoisalan tuntemuksen juuri oikealla, ohikiitävällä hetkellä, ellei hän ole varastoinut niitä mieleensä etukäteen?

Asiantuntijan tärkein työväline on hänen korviensa välissä ja asiantuntijuudelle on ominaista kyky käyttää osaamista joustavasti hyvinkin erilaisissa yhteyksissä. Se näkyy työn lopputuloksessa, mutta siihen johtanut prosessi on pitkä ja monitahoinen. Onkohan sitä edes mahdollista kartoittaa kokonaan? Prosessointi sekä työsuoritusta ennen että sen aikana ja sen jälkeen on oleellinen osa asiantuntijatyön laatua. Surullista kyllä, siihen käytettävän ajan tarpeen ja sen rahallisen arvon määritteleminen tuntuu olevan enimmäkseen hukassa.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Minä vain kysyn, kustantaja

Käännetyn kirjallisuuden myynti on laskenut useita vuosia peräkkäin. Tätä väitettä on toisteltu jo kauan ilman sen perusteellisempia selityksiä.

Matkustelen työssäni jonkin verran Pohjoismaissa ja Euroopassa, ja yritän pistäytyä aina paikallisissa kirjakaupoissa. Sen lisäksi luen tai vähintäänkin selailen useita ulkomaisia lehtiä viikottain, ahkerimpina aikoinani päivittäin. Maailmassa näyttäisi olevan kahmittavaksi asti kiinnostavaa kirjallisuutta, sekä tietoa että kaunoa, jota ei Suomen kirjakaupoissa tai kirjastoissa näy.

Osaan kuitenkin vain muutamaa kieltä niin hyvin, että kirjojen ostaminen luettavaksi alkukielellä olisi mielekästä. Eikö Suomessa olisi minun lisäkseni muitakin lukijoita, jos niitä olisi saatavana kielillä, joita me tässä maassa osaamme? Eivätkö ne löytäisi uutta yleisöä, jos niitä markkinoitaisiin yhtä ponnekkaasti kuin kevyempää kirjallisuutta tai kotimaisia nimikkeitä?

Ilman muuta suon – ja lämmöllä – joka ainoalle suomalaiselle kirjailijalle kaiken sen myynnin, mikä kotimarkkinoilla onnistuu. He ovat yhteiskunnassa välttämätön moniarvoisuutta ylläpitävä ääni. Ei käännöskirjallisuutta pidäkään nähdä suomalaisen kirjallisuuden kilpailijana. Omat kirjailijamme tarvitsevat keskustelukumppaneita, vastaväitteitä, ajatuksen haastajia; ja niin tarvitsevat myös poliitikot, virkamiehet, vienninedistäjät ja me tavallista arkeamme elävät. Jostakin etäisemmästä yhteiskunnasta, tai vaikka ihan naapuristakin, voi välittyä jokin uusi oivallus tai ratkaisu, jota emme itse omaan ajattelutapaamme juuttuneina tule huomanneeksi.

Taannoin uutisoitiin tutkimuksesta, jonka mukaan kirjallisuus kehittää kykyä ymmärtää muita ihmisiä. Se pätee myös muihin kulttuureihin. Mikä voimavara käännetty kirjallisuus ja sen kautta muuhun maailmaan tutustuneet työntekijät olisikaan vaikkapa vientiä aloitteleville yrityksille! Kirjallisuus on ylivertainen väline esimerkiksi kiinalaisten tai bolivialaisten arvojen, historiankäsityksen, pelkojen, uskomusten välittäjänä. Pelkkä koulussa opittu kielitaito ei korvaa sukeltamista toisen kulttuurin sisään, kansien väliin. Väistämättä myös osattujen kielten määrä on aina rajallinen, siksi tarvitaan suomentajia ja kustantamoita välittämään tietoa ja ymmärrystä, joka ei muuten tule suomalaislukijoiden ulottuville.

En väitä tuntevani kustannusmaailmaa kovinkaan hyvin, tuskin riittävästi, enkä varsinkaan sisältäpäin, ja juuri siksi haluaisin kuulla rehellisen, syvällisen analyysin siitä, miksi käännetyn kirjallisuuden myynti on laskenut. Onko se päästetty tai jopa ajettu laskuun? Pelätäänkö ostaa käännösoikeuksia? Ovatko markkinointi-ideat ehtyneet? Olisiko käynyt niin, että lyhytnäköinen voiton tavoittelu on jo aikaa sitten peitonnut kustantamoiden kulttuuritavoitteet?

Välittömästi tuon analyysin jälkeen haluaisin nähdä käännöskirjallisuuden ja kulttuurivaihdon niukkuudesta tehdyn HYVA:n, henkisten ympäristövaikutusten arvioinnin. Näen toki, että sen päätelmissä peräänkuulutettaisiin uutta kulttuuripolitiikkaa, mutta on aiheellista kysyä myös, mikä on kulttuurialan kaupallisten toimijoiden vastuu.

Jos kukaan ei vastuuta kanna, minä vain kysyn: Maailma kutistuu, näivettyykö Suomi? Kenen etu se on?

Kategoria(t): Uncategorized | Avainsanat: | Kommentoi

Intohimoa ja pakaralihaksia

Monia työelämäkolumnisteja näyttää askarruttavan, syntyykö menestys varmemmin intohimosta tekemisellä vai sinnikkäällä yrittämisellä. Jokin tässä vastakkainasettelussa häiritsee. Ensinnäkään rakkaus työhön ja sitkeä puurtaminen eivät ole toistensa vastakohtia, vaan jopa toinen toisensa käyttövoima. Toiseksi pelkästään aineellisena vaurastumisena käsitetty menestys tuskin on niin tavoiteltua kuin kolumneja lukiessa voisi luulla.

Rakastan työtäni, se tulkoon heti todetuksi. Hakeuduin alalle tietoisesti, tosin vasta muutaman lukionjälkeisen harhailuvuoden jälkeen. Vaikka olin ollut aina kiinnostunut kääntämisestä ja tulkkauksesta, en todellakaan tiennyt siitä mitään opintoja aloittaessani, se ei ollut ollut harrastukseni tai varsinainen unelma-ammattini. Kääntämisen ja tulkkauksen todellinen viehätys alkoi avautua vasta opintojen edetessä, kun oma ymmärrys työn luonteesta alkoi syvetä. Työelämässä innostus työhön on kasvanut, kun ammattitaidon karttuessa voi sallia oman työnsä tarkastelemisen uusista näkökulmista. Ainakin minulle, joka en voi ylevästi puhua kääntämisen kutsumuksesta, suhde nykyiseen työhöni ja omaan alaani on kuin onnistunut avioliitto: työn tekemisen tapa jäsentyy vuosien kuluessa ja rakkaus tekemiseen syvenee. Mutta kyllä työ ja siinä oppiminen on useinkin vaatinut sinnikkyyttä, yrittämistä, erehtymistä – niitä kuuluisia pakaralihaksia.

Entä se menestyminen sitten? Mitä se kenellekin on? Huipulle, olipa kyse mammonan, kuuluisuuden tai minkä tahansa huipusta, mahtuu kerrallaan vain muutamia, muuten ei olisi mielekästä huipuista puhuakaan. Kohtuullisen hyvä arki ja mielekäs vapaa-aika merkityksellisine ihmissuhteineen ja harrastuksineen lienevät yleisempiä tavoitteita useimmille meistä. Näitä tavoitellessaan jotkut onnekkaat pystyvät muuttamaan harrastuksensa työkseen, mutta useimmat joutuvat rahoittamaan harrastuksensa työllään. Toisaalta monet myös haluavat säilyttää harrastuksen erillään ansiotyöstä, tämän vastapainona.

Koska perustarpeiden täyttäminen ja mielekäs vapaa-aika onnistuvat vain harvoilta kokonaan ilman ansiotuloja, työelämä on jotenkin järjestettävä. On suuri ilo, jos työ on mielekästä ja henkisesti palkitsevaa ja jos sille voi halutessaan omistautua – kokea intohimoa työtä kohtaan. Jos mieleisestä työstä saa korvauksen, jolla muun elämän pystyy järjestämään tyydyttäväksi, eikö siinä ole menestystä riittämiin useimmille meistä? Tosin nykyisin kääntäjän ja tulkin ammateissa kohtuullisen ansiotason saavuttaminen ja ylläpitäminen saattaa vaatia kovaakin sinnikkyyttä ja kekseliäisyyttä, istumalihaksia. Ilman niitä mikään intohimo ei riitä.

Kategoria(t): Kääntäminen ja tulkkaus | Avainsanat: , , | Kommentoi

Sukupuuttoon palkitut

Viimeisten parin päivän aikana olen lueskellut Kaisa Koskisen ansiokkaasti kääntämää Richard Sennetin teosta Uuden kapitalismin kulttuuri. Siinä todetaan, että monessa ammatissa tiedot ja taidot vanhenevat, eikä niitä voi helposti siirtää työpaikasta tai ammatista toiseen. Mietin, miten väite sopii kääntäjiin ja tulkkeihin. Näkisin, että kääntäjät ovat kuin viini, paranevat vanhetessaan. Heille karttuu tietoa ja yleissivistystä, ja käännöstaitokin paranee ja monipuolistuu, kun työkielten yhteiskuntien tuntemus laajenee. Kehitys on oikeastaan väistämätöntä, sillä kääntäjän työ on oleellisesti tiedonhankintaa, syvemmän ymmärryksen tavoittelua, kielen päivittämistä ja rikastuttamista.

Viimeisten parin viikon aikana olen saanut onnitella useita palkittuja kääntäjiä. Iloitsen vilpittömästi heidän puolestaan – he ovat totisesti palkintonsa ansainneet. Palkinnot antavat näkyvyyttä koko kääntäjäkunnalle ja antavat kasvoja näkymättömälle ammattikunnalle. Kaikki palkitut ovat päässeet arvostusta saaneisiin tuloksiinsa hiotuilla teksteillä, jotka kumpuavat erityisestä lahjakkuudesta, mutta myös kokemuksesta ja syvällisestä lähde- ja kohdekielen ja näiden kulttuurien tuntemisesta.

Viimeisten parin kuukauden aikana olen lukenut uusia kustannussopimuksia, joissa kääntäjien jo ennestään ankaria ehtoja kiristetään. Kirjallisuuden kääntämisellä on yhä vaikeampaa tulla toimeen. Monet työhönsä intohimoisesti suhtautuvat kääntäjät hankkivat varsinaisen elantonsa muilla töillä, mutta jatkavat silti kääntämistä rakkaudesta työhönsä.

Viimeisten parin tunnin aikana silmiini osui jälleen uusi kääntäjäpalkinto. Suon jokaiselle ansioituneelle kääntäjälle palkinnon ja juhlin sitä sekä heidän itsensä että koko alan vuoksi. Mutta jos palkinnoilla korvataan palkkioiden ja tekijänoikeuksien viemistä, mistä kohta enää löytyy niitä, joilla on varaa paneutua kirjallisuuden kääntämiseen, käyttää aikaa alkuteoksen perusteelliseen ja hienovaraiseen ymmärtämiseen, kokeilla vaihtoehtoja ja tehdä valintoja, joilla teksti hiotaan huippuunsa ja ennen kaikkea elää elämää tutustuen työkieltensä yhteiskuntiin, historiaan ja kulttuuriin – ajattelemisesta puhumattakaan. Tämä kaikki ja vielä paljon muutakin on edellytys sellaiselle kääntämiselle, josta palkintoja myönnetään.

Juuri nyt ja vastaisuudessa toivon, ettei palkitsemisella vaiennettaisi niitä, joilla on oikeus rehtiin korvaukseen tekemästään työstä tai yritettäisi oikeuttaa nälkäpalkkioiden maksamista niille, joista vastaisuudessa voisi kehittyä palkittuja kääntäjiä. Jos palkinnot ja asialliset palkkiot eivät täydennä toisiaan, vaan ovat pikemminkin toistensa vaihtoehtoja, miltä nyt pahasti vaikuttaa, näännytetään kunniakas ja arvokas ammattikunta hitaasti sukupuuttoon.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Hyvää pohjoismaista pohjakastia

Suomessa kääntämisen ja tulkkauksen tutkimuksen ja opetuksen tasosta kannattaa olla ylpeä. Meillä on kansainvälisesti arvostettuja tutkijoita, jotka ovat panoksellaan edistäneet alaa maailman huippujen rinnalla. Siksi on vaikea käsittää, miksi ammattiemme arvostus ja yhteiskunnallinen merkitys laahaa naapurimaitamme pahasti jäljessä. Esimerkiksi asioimistulkit ja kirjallisuuden kääntäjät sekä Ruotsissa että Norjassa ovat onnistuneet saavuttamaan kovin paljon enemmän kuin me täällä idempänä.

Selvin esimerkki ovat kaikissa Skandinavian maissa toimivat mediatalot, joilla on hyvinkin erilaiset sopimukset täkäläisille kääntäjilleen kuin lännempänä toimiville kollegoillemme. Tai kilpailutussäännöt, joita tulkitaan sangen eri tavoin, vaikka hankintadirektiivi on kaikille sama.

Asioimistulkkaukseen on panostettu ministeriöitä myöden, ja sen merkitys yhteiskunnan tarvitsemana palveluna on tunnustettu paljon laajemmin kuin meillä. Sekä Ruotsissa että Norjassa yhteiskunta on ottanut siitä aivan eri tavoin vastuun kuin meidän viranomaisemme. Norjassa on ministeriö- ja keskusvirastotasolla omat yksikkönsä tulkkauspalveluiden ylläpitämistä ja kehittämistä varten ja Ruotsin kamarikollegio on äskettäin perustanut auktorisoitujen kääntäjien ja tulkkien rekistereiden lisäksi koulutettujen asioimistulkkien luettelon helpottaakseen tulkkien saatavuutta. Jopa Oslon yliopistollinen keskussairaala on perustanut oman tulkkausyksikön taatakseen palvelun laadun. Meillä ollaan länsinaapureihimme verrattuna ottamassa vasta hyvin haparoivia askeleita, eikä todelliseen kehittämiseen näytä löytyvän halua tai uskallusta.

Eivät naapurimaiden kollegamme tokikaan ole saaneet parempaa asemaansa ilmaiseksi. Vaikuttamistyötä on tehty sinnikkäästi ja kauan, esimerkiksi Norjan kirjallisuuden kääntäjien lakko on legendaarinen. Norjalaisten öljy ei riitä selitykseksi, sillä öljyrahoille kyllä riittää jakajia.

Yksi syy voi olla siinä, että Skandinavian maissa on erilainen keskustelukulttuuri kuin meillä. Etenkin ruotsalaisten palaverikulttuurille naureskellaan, mutta kokouksissa kaikkia myös kuunnellaan. Siellä jokainen työyhteisön tai projektin jäsen saa äänensä kuuluviin, olipa hänen asemansa millainen tahansa. Ehdoista tietenkin neuvotellaan, mutta samalla työtä ja sen tekijää myös kunnioitetaan.

Suomi on niittänyt mainetta maana, jossa vallitsee management by perkele. Minusta se on näyttänyt lähinnä siltä, että hiljaisemman ja heikommassa asemassa olevan suu tukitaan. Jos tilanne on jo ennestään huono, vaatisi varsinaista talvisodan henkeä vaarantaa oma ja perheen toimeentulo. Itsensä työllistäjä kun putoaa tyhjän päälle, jos alkaa taistella kuulluksi tulemisesta, työehdoista ja hinnoista toimeksiantoja valikoimalla.

Kuinka monta ääntä tarvitaan ja kuinka pitkään on samaa mantraa hoettava, että viestimme kantautuisi riittävän korkealle? Istuuko meissä vielä herran pelko? Tyydymmekö nurisemaan nurkissa?

Vaikka kääntäjät ja tulkit kaikkialla joutuvat perustelemaan ammattiensa merkitystä ja reilujen ehtojen oikeutusta, Pohjoismaisessa vertailussa Suomi näyttää olevan pahnanpohjimmaisia. Tosin Tanskassa taitaa mennä vielä huonommin, mutta se ei ole ylpeilyn aihe. Siksi kai minuun kolahtivat tänään erään Palefacen kappaleet sanat: ”Kannan pimeydessä sammuvaa soihtua.”

Mutta kannan kuitenkin, perkele!

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Kaikkea ne ruotsalaiset keksii!

Kesälukemiseksi varaamastani pinosta löytyi Ruotsin asiatekstinkääntäjien SFÖ:n tuorein lehti Facköversättaren 2/14. Kansilehden pääotsikko aiheutti välittömästi ristiriitaisen mielihalun toisaalta kurkistaa ruotsalaisten tapaan hoitaa kilpailutuksia, toisaalta torjua verenpaineen kohoamista kesähelteellä aiheen parissa, joka on viime vuosien aikana aiheuttanut niin paljon päänvaivaa ja saanut mieleni kuohahtamaan kerran jos toisenkin. Otsikossa luvattiin taas, että laatu on keskiössä: Ny upphandling med fokus på kvalitet.

Jakautunein mielin aloin lukea artikkelia. En tosiaankaan ollut odottanut, että kilpailutuksesta voitaisiin sanoaa enää yhtään mitään, mikä hämmästyttäisi minua, mutta artikkelin kirjoittanut Timothy Chamberlain Ruotsin ulkoministeriön viestintäyksiköstä onnistui yllättämään minut perin pohjin.

Kilpailutuksen hinta- ja laatuongelmat olivat oikein hyvin Ruotsin ministeriöiden tiedossa. Niinpä kilpailutuksen suunnittelussa lähdettiin siitä toteamuksesta, että käännökseen käytetty aika vaikuttaa käännöksen laatuun ja että kääntäjän kuuluu saada maksu käyttämästään ajasta. Heti perään todetaan se todeksi nähty seikka, että kokonaistaloudellinen edullisuus ei välttämättä tarkoita hinnaltaan halvinta, vaan päinvastoin, halpa voi lopulta tulla hyvinkin kalliiksi. Niinpä haluttiinkin hylätä halvimman hinnan malli ja painottaa kilpailutuksessa laatua. Tähän asti kuulostaa kovin tutulta, ja tällaiseksi mainostettujen periaatteiden tuloksethan meillä tunnetaan. Mutta sitten tuli jymy-yllätys: tilaajat arvioivat kilpailutuksen lähtökohdaksi kohtuullisen hinnan, joka olisi kaikille sama ja kaikkia sitova. Näin kilpailutuksessa voitiin todellakin arvioida vain ja ainoastaan laatua!

Tarjoajia pyydettiin valisemaan nimetty kääntäjä, joka hoitaisi kyseisen asiakkaan käännökset. Näiden CV:t ja työnäytteet toimitettiin kilpailuttajalle. Tämän seulan läpi päässeillä teetettiin koekäännös ja käännöksen tarkistus. Nämä testit tarkistettiin tiettyjen ennalta määriteltyjen kriteereiden perusteella nimettöminä. Eri osa-alueille  ja eri ministeriöihin valittiin sopimuskääntäjiksi korkeimmat pisteet saaneet, ja jokaiselle erikoisalalle valittiin useita palveluntoimittajia. Nämä laitettiin keskinäiseen järjestykseen saamiensa  laatupisteiden perusteella.

Järjestelmään kuuluu myös mekanismi, jolla paremmuusjärjestystä voidaan tarkistaa kilpailutuskaudella. Käännökset arvioidaan ja pisteytetään ja toimittajat voivat päästä listalla ylemmäksi, mutta voivat myös toisaalta pudota alemmaksi.

En tiedä, mille tasolle hinta on asetettu, mutta toisessa artikkelissa eräs ykköstoimittajaksi valittuu mainitsee sen olevan alhaisempi kuin yksityissektorin suorien asiakkaiden. Sitä kuitenkin tasoittavat muun muassa vakaa, pitkäaikainen asiakassuhde ja referenssien arvokkuus.

Tämä kilpailutuksen malli tuntuu niin perusteellisen erilaiselta kuin Suomen valtion teettämä Hansel-kilpailutus, että se pyörii mielessäni kukkeimasta kesästä  huolimatta. Molemmissa maissa kilpailutusta säätelee sama EU-lainsäädäntö, joten miksemme ottaisi länsinaapurista mallia tässä asiassa, kun haemme sieltä esimerkkijä muutenkin. Olen varma, että tasahintaperiaatetta soveltamalla ja nimettyjä kääntäjiä käyttämällä meilläkin voitaisiin ohjata kilpailutusta rakentavampaan suuntaan, mutta tietenkin koko prosessin uudelleen muokkaaminen vaatisi paljon työtä. Tällaisiin talkoisiin osallistuisin innolla!

Mutta olisikohan se edes laillista?

 

Alkuperäinen artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran Klarspråk-lehdessä 1/2014 ja on luettavissa pdf-muodossa täältä: http://www.sprakochfolkminnen.se/download/18.3540d5a5143fb94a0d149d1/1398151046634/2014-1-klarsprak.pdf

Lisäys myöhemmin julkaisupäivänä: Toisaalla samaisessa Facköversättaren-lehdessä julkaistusta Chamberlainin haastattelusta käy ilmi, että käypään hintaan on päädytty tarkan prosessin perusteella ja asiantuntijoita, mm. SFÖ:tä kuulemalla, eikä käännösten maksuperusteena näyttäisi olevan aika, kuten kirjoituksestani saattoi vastoin tarkoitustani ymmärtää.

 

Kategoria(t): Käännös- ja tulkkausalan palkat ja palkkiot, Kääntäminen ja tulkkaus, Kilpailutus | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

Irtomyynnissä sanat eivät asiantuntijaa kaipaa

Sana on käännöskaupassa kätevä laskutusyksikkö. Se on helposti hahmotettavissa ja laskettavissa yhteen automaattisilla laskureilla. Asiakirjan sanamäärän perusteella voi arvioida hinnan lisäksi melko luotettavasti kääntämiseen kuluvan ajan. Molemmat ovat arvokkaita tietoja sekä myyjälle että ostajalle. Sanahinnoilla on myös kätevää kilpailla. Jos olen käännöstoimiston edustaja, tarjoan potentiaaliselle asiakkaalle alempaa hintaa kuin kilpailijani, ja sitten ostan vastaavasti myytävän tuotteen vielä edullisemmin, jotta kauppa kannattaisi. Tähän mennessä alin hintaehdotus taisi tulla vastaan tällä viikolla, kun joku halusi ostaa käännöksen viiden sentin sanahintaan, vähimmäisveloitusta ei ollut. Jälleenmyyntihinnasta ei ole tietoa.

Yksittäisillä sanoilla on sisältönsä ja ne kantavat monenlaisia merkityksiä itsessään. Usein sanojen sisältö kuitenkin muodostuu vasta tekstiyhteydessä. Yksittäinen sana, jopa sanan osa, esimerkiksi pääte tai artikkeli, voi muuttaa kokonaisen tekstin merkitystä rajustikin. Kääntäjät tietävät hyvin, että yhden sanan vastineeksi voi tulla kokonainen monisanainen lause tai toisaalta lause voidaan tiivistää yhteen sanaan. Eri tekstien sisällä sama sana saattaa kääntyä eri tavoin, ja synonyymivalinnoilla neutraalista asiatekstistä voi tehdä ironisen, huvittavan tai lapsellisen.

Kaikessa kääntämisessä on kyse monitahoisesta analyysistä. Teksti merkityksineen ja vaikuttavuuksineen muodostuu hyvin monimutkaisista sanojen suhteista, jotka kirjoittaja on sommitellut, joita lukija tulkitsee ja jotka kääntäjä siirtää toiselle kielelle. Analyysiin ja käännösprosessiin liittyviä seikkoja voisi luetella vaikka kuinka paljon, sillä kääntäjälle sanat ovat vain jäävuoren huippu koko siitä viestistä, jonka hän välittää. Kun kääntäjä myy jäävuoren huippua, hän myy myös kaikkea sitä ammattitaitoaan, jolla hän käsittelee koko jäävuorta. Ammattikääntäjä ymmärtää, miten sanat kantavat sisältöjä, liittyvät yhteen suuremmiksi merkityksiksi, luovat viestin. Tämän kokonaisuuden hän rakentaa uudelleen toisen kielen osasista.

Tehtävän edellyttämä vankka ammattilaisuus, asiantuntijuus, kehittyy hyvän koulutuksen ja alalla saadun työkokemuksen myötä. Milloin tekstit alkoivat murentua pelkiksi sanakokoelmiksi? Miten sanoista tulee kääntäjän käsissä yksittäiskappaleita, irtomyyntiartikkeleita? Miten viiden sentin sanahinta mitenkään voi heijastaa kaikkea sitä osaamista, jota ammattimainen kääntäjän työ edellyttää?

Hinnoittelu kertoo väistämättä arvostuksesta. Käännösala kärsii kurjistumisesta ja hintojen alenemisesta mielestäni osittain siksi, että kääntäjien osaaminen on typistetty sanojen mekaaniseksi kääntämiseksi. Vaikka käännöspalkkio maksettaisiinkin esimerkiksi rivi- tai sivuperusteisena, tai noudatettaisiin joitakin minimilaskutusmääriä, ainoastaan asiantuntijuuden unohtaminen ja suhtautuminen kääntämiseen mekaanisena toimintona on mahdollistanut nykyisen hintakehityksen. Polkuhintojen tarjoaminen käännöspalkkioina kertoo kääntäjälle, miten turhaan tämä on opiskellut vuosikausia yliopistossa ja mahdollisesti erikoistunut johonkin tiettyyn alaan.

Käännösten myyminen loppuasiakkaalle aina vain halvemmalla vahvistaa mielikuvaa sanoista edullisena kappaletavarana. Se ei suinkaan edistä käsitystä kääntäjien erityisosaamisesta, vaan viestii pikemminkin siitä, miten mekaanisesti käännettäviä asiakkaan tekstit ovat. Eikö asiakkaalle silloin kerrota myös, että tämän tekstin kääntäminen ei edellytä asiantuntijuutta: ”Teidän organisaatiollenne riittää halvempikin.” Jos tärkeän asiakirjan voi kääntää kuka tahansa, onko sen myös laatinut sellainen työntekijä, joka löydettiin halvimmalla työnhakijoiden jonosta? Vai käytettiinkö valinnassa kenties muitakin kriteereitä?

Joillakin aloilla teknisten apuvälineiden käyttö voi nopeuttaa työtä ja vapauttaa tekijän aikaa luovempaan, älyllisempään työhön. Kääntämisessä näin käy kuitenkin vain tiettyyn rajaan saakka, eikä esimerkiksi luovia, taiteellisia tekstejä käännettäessä ollenkaan. Kuten alussa totesin, tekstit ovat aina kokonaisuuksia, ja vaikka ne sisältäisivät joitakin määrämuotoisia valmiita käännöksiä, tekstiä on kuitenkin aina tarkasteltava kokonaisuutena, ja ymmärrettävä tekstin osien keskinäiset yhteydet. Google on osoittanut, että ilman kääntäjän ammattitaitoa tekniikka ei vielä pitkään aikaan taivu tulkitsemaan ja siirtämään kielestä toiseen ihmismielen aikaansaannoksia. Sanoja se ehkä siirtää, joskus jopa fraaseja, mutta varsinaisia merkityksiä käsittelemään tarvittaisiin pitkälle kehitelty hubotti. Niin pitkällä ei teknologia taida vielä olla edes japanilaisissa robottitehtaissa.

Viime aikoina olen muutamankin käännösten tilaajien kuullut sanovan, että eivät ne käännöskustannukset ole kuin pisara meressä. Mistä on siis syntynyt tarve kilpailla hinnoilla niin karkeasti, että käännöskauppa murentaa ketjun tärkeimpien toimijoiden eli kääntäjien toimeentulon mahdollisuudet ja lyö amatöörileiman korkeasti koulutettuun ammattikuntaan?

Kilpailutuksen syyttäminen on liian helppo vastaus. Tarjouksia laadittaessa hinnat voidaan määritellä monella tapaa, niissä voidaan ottaa huomioon työn asiantuntijuutta vaativa luonne, ja alihankkijoiden kanssa voidaan tehdä reiluja sopimuksia, jotka sitovat yhteistyön molempia osapuolia tasapuolisesti. Jos halutaan, toimijoille voidaan turvata tietty toimeentulo ja samalla luoda molempia hyödyttävä, aitoon lojaalisuuteen perustuva yhteistyö.

Jos käännöksiä jatkossakin myydään kuin lyhyttavaraa, kerrottakoon myös asiakkaille, että heidän tekstinsä eivät parempaa ansaitse. Jos taas asiakkaisiin ja näiden teksteihin suhtaudutaan kunnioituksella, sen tulee näkyä ketjun kaikissa tekijöissä, sanahintoja myöden. Vai odotetaanko, milloin asiakkaat havahtuvat oman työnsä aliarviointiin?

Kategoria(t): Käännös- ja tulkkausalan palkat ja palkkiot, Kilpailutus | Avainsanat: , , , , , | Yksi kommentti